keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Voimaa luonnosta, etap 4

´Ajatteles jos joku puu kaatuisi kun me olemme sen alla? Ajatteles, jos ei kaadukaan.´

- Nalle Puh


 Kohta tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun aloitin kaverini kanssa Lapinvaellusharrastuksen. Jokavuotinen reissumme on muuttunut minulle ajan myötä yhdeksi vuoden tärkeimmäksi tapahtumaksi. Syitä lähtemiselle on monia. Tässä muutamia ajatuksiani polun varrelta.



 Isäni kanssa opittu erästely muistuttaa minua hänen kanssaan vietetyistä hienoista hetkistä. Flora, fauna, erätaidot, etiikka ja kaikki muu häneltä opittu luonnontuntemus ovat asioita, joita olen oppinut arvostamaan kuin vaivihkaa. Osa tiedosta on painunut unholaan, mutta kosketus luontoon on onneksi säilynyt sielussani. Kaipuu noihin aikoihin ja isän kanssa retkeilemiseen puskee pintaan aika ajoin, mutta sehän on hyvä ja arvokas asia.

Ukin kanssa tuli usein käytyä Myrällä kalassa. 
Hauenpulikkahan se siinä. 


 Toinen vaellusta kannustava asia on hyvä ja luotettava kaveri. Jyrkin selviytymistaitoihin ja auttamishaluun voin luottaa ongelmatilanteissa täysin. Riskit ja ratkaisut puntaroidaan aina yhdessä. Hetkessä koettujen asioiden jakaminen on tärkeää ja usein myös opettavaa. Erimielisyyksiä tulee joskus väkisin, mutta koen nekin vain kasvattavana voimavarana.


 Iän karttuessa ja elämän potkiessa päähän, on vaelluksen psykologinen ja henkinen kasvaminen noussut yhä vaan tärkeämmäksi osaksi elämänmatkaani. Luonnollista, sanoo moni mutta eivät arvaakaan kuinka moninverroin konkreettisemmin kasvamista tapahtuu täällä kairassa. Kulkiessa sitä antaa itselleen luvan nauttia tyhjästä olostaan ja tämä antaa mahdollisuuden avata ajatukset avoimemmin. Asiat eivät sinkoile kuten hektisessä arjessa, vaan niitä voi halutessaan noukkia pyöritettäväksi ja käsitellä haluamallaan intensiteetillä ilman häiriötekijöitä. Olen etuoikeutettu saadessani tämän mahdollisuuden joka vuosi. Tänään huomasin taas itsessäni, että arjen ongelmieni mittasuhteet olivat olleet ylimitoitettuja suhteessa muuhun elämiseen. Pah! Mitäpä tuosta noin suuresti murehtimaan. Mm. omat psyykkiset riippakiveni, suorittaminen ja menettämisen pelko ovatkin vaellusten ansiosta muuttuneet terveempään suuntaan. Kaikenlainen reiluus, aitous ja asioiden yksinkertaisempi näkeminen ovat täyttäneet mieltäni pikkuhiljaa ja nautin siitä suuresti.

Rinkka istuu hyvin selässä ja kulku tuntuu kepeältä. Linnut laulelee, joki kohisee ja toinen toistaan kauniimpi näkymä vaihtuu edessäni. Istahdan hetkeksi ja kuuntelen luonnon täydellisyyttä. 
Täällä yksinkertaisesti tulee hyvälle tuulelle! Sen näkee ja kuulee lähes kaikissa muissakin kulkijoissa. 


 1.6.16 oli minulle tärkeä päivä. Päivä jolloin käänsin elämässäni uuden sivun. Viime vuonna oli taakkanani aivan liian paljon murhetta ja se oli viedä minut jonnekin liian syvälle. Ehkä jopa ikuiseen kadotukseen. Onneksi joku suurempi voima osasi nostaa ´raatoni kaivosta´ ja puhaltaa sieluuni henkeä. Noista hetkistä julkaisen ehkä ´Adrian Molen salaisen päiväkirjani´ tai sitten en. No niin..

Laulelen tai hyräilen silloin tällöin tätä koskettavaa kappaletta. Se sopii
vaellusmaisemiin joka vuosi. Kappale tuo vahvasti mieleeni myös
sodankäyneen ukkini, joka piti Tapsan lauluista ja niitä usein lauloikin.  


Edellisenä vaelluspäivänä eli toukokuun viimeisenä koimme mahtavan ukonilman. Se nousi selkämme takaa pikkuhiljaa. Koko ajan jyrähdellen. Lopulta meidät saavuttaen, sadoin komein pitkäkestoisin jyrähdyksin ja salamoin säestäen. Seurasi vierellämme yli kaksi tuntia, mutta vain vähän puhaltaen tai sataen. Mustat pilvet olivat melko ylhäällä ja vaarojen rinteet kumisivat. Todellakin kuin joku suurempi voima, joka tulee eikä meinaa ja pyyhkäisee kaikki vanhat pois altaan. Kävelimme rauhallisesti polkua eteenpäin ja rintamaa ihaillen Saavuttuamme Taimenjärven kämpälle jyrinä lakkasi, tyyntyi, taivas repesi, aurinko alkoi paistamaan kauniisti ja linnut heräsivät. Kävelyn aikana kokemani vahvat tunnetilat kokivat nyt todellisen huipun. Tulevana yönä oli vähän sekava olo, koska 1.6. olin joka tapauksessa aikonut jättää joitain asioita taakseni. Jin ja Jang olivat läsnä!


Oli aika irroittautua murheista ja vanhoista taakoista. 
Jättää pitkäaikainen onnenriipukseni kairan syleilyyn.


 Alkukantainen tarpeemme pysyä kosketuksissa luontoon vahvistuu minussa päivä päivältä ja tajuan asioita joita moni ei pääse koskaan kokemaan, valitettavasti. Näiden hetkien merkitystä identiteetin kehittymiselle en osaa sanoin kuvailla. Ne täytyy kokea itse. On esim. hyvin vapauttava tunne, kun taas kerran kolmantena vaelluspäivänä korvien ja pään humina lakkasi. Arjessa olotilaa ei edes huomaa, mutta täällä sen tajuaa. Elämme geneettisesti vielä keskiaikaa, mutta ´liian´ kehittyneet aivomme ajavat meidät aina vaan monimutkaisempien ja stressaavampien ratkaisujen umpikehään. Ahmimme kehittyvän teknologian tuomia mahdollisuuksia, mutta hetkeä myöhemmin unelmoimme mahdollisuuksista rentouttaviin hetkiin. Hetkiin joissa voimme olla oma pieni itsemme ja hengähtää tästä kaikesta. Noiden hetkien aikana hakeudumme usein tiedostamattamme lähemmäs alkuperäistä luontoyhteyttämme ja yksinkertaisuutta. Viikon kun seuraat itseäsi ja muita, niin huomannet yllättäviä asioita. Voit aloittaa vaikka elintarvikkeiden pakkauskuvien vaikutuksesta ostopäätökseen tai lomasuunnitelmien toivelistan sisällön analysointiin. Tästä aiheesta mahdollisesti joskus myöhemmin lisää.


 Hörpin kuksasta aamuteetä ja mutustelen päälle vuoroin vanikkaa sekä puuroa. Eväs on yksinkertaista, mutta maistuu hyvältä, kuten luonnossa yleensäkin. Jyrki tokaisee usein reissun päätteeksi nauttimamme ravintola-annoksen edessä, että esim. perussalaatista löytyy uusia ihmeellisiä makuvivahteita. Näinhän se on ja asia tulisi muistaa arjessakin. Kämpän lämpömittari näyttää ulkona olevan vain +2ºC ja se saa Jotul-kaminan lämmön tuntumaan kehossani vielä ihanammalta. ´Kaikki on taas hyvin eikä minulta puutu mitään´ -olotila on taas päällä. No, ehkä loutella lököily nuotion lepattaessa menee vielä tämänkin ohi. Oh boy. Tällaisista hetkistä soisin jokaisen pääsevän nauttimaan silloin tällöin. Pitkällisen kuntosuorituksen, mökkisaunan tai ´aamiainen Tiffanylla´ -kokemuksissa on samankaltaisia fiiliksiä, mutta tunnetason kertoimissa on silti eroa. Selitykset reissun vesittämiseksi ovat yleensä vain tekosyitä, tapasi eräs työkollegani osuvasti sanoa. Totta. Eimuutaku otat yhteyttä niin toteutetaan luontoretki yhdessä :-)


 Kamina hiljenee ja aamupäivä kirkastuu. Nuuhkin raikasta ulkoilmaa. On aika nostaa ´koti selkään´ ja suunnata kohti uusia kokemuksia. Mustarastasta lukuunottamatta yölaulajat hiljenevät ja järripeipon ´puupaneleja sahaava´ pärinä täyttää metsän. Pihapiirin jäädessä taakse, totean ääneen taas tänäkin vuonna, että on tämä vaan valtiolta meille kansalaisille upea kädenojennus. Ilmainen huollettu kämppä sisältäen polttopuut, kaasuhellan, keittötarvikkeita ja siistin puuceen.
Kiitos Suomi - Kiitos Metsähallitus!

Oleellisinta ei ole matkan pituus, vaan päivän aikana koetut asiat ja tunnetilat.


 Olen niin etuoikeutettu saadessani kokea tämänkin vaelluksen! Toivottavasti saan jatkaa tätä Lapinhulluutta vielä vuosia. Reissukertomuksiamme löydät luettavaksi nettisivultani www.lehteinen.com
Seuraava konkreettinen matkani elämän tiellä toteutuu toivottavasti jo tänä syksynä. Se onkin sitten jotain aivan muuta..


maanantai 1. helmikuuta 2016

Kylmän kautta, etap 3

´Onnellinen elämä on sielun rauhaa´

- Cicero


 Koko päivä meni auton ratissa, mutta yllättävän helposti. Olin nimittäin löytänyt uuden suosikkipodcastin; Jari Sarasvuon yksinpuhelut kaikelle kansalle. Ihmisten mielestä ristiriitainen hahmo ja vähän tällaisella ajatuksella aloin itsekin kuuntelemaan lähetystä. Ensimmäisen kuunteluvartin jälkeen olin kuitenkin mykistynyt ja arvostus häntä kohtaan nousi huomattavasti. Ahmin jaksoja tunti tunnin jälkeen, nauroin ja kyynelehdin monesti. Tunsin saavani puheen sisällöstä virtaa. Pysäyttäviä ja suoria elämänviisauksia tuli konekiväärin lailla ja eniten harmitti etten voinut kirjoitella niitä ajaessa ylös. Kuunnelkaa. jos oikeasti osaatte pysähtyä hetkeen. Podcastit eivät ole tarjolla ikuisesti.
Elämä rikkoo meidät. Onneksi meidät voi ehjätä.
Tutkimaton elämä ei lopulta ole elämää, vaan elossapysymistä. 


 Auringonvalo heijastuu puhtaan valkeasta lumesta. Talven ensimmäinen kokemus täydellisellä hiihtoladulla, auringon paistaessa, pikkupakkasen narskuessa sompien alla ja tykkylumisten puiden loputtomassa hiljaisuudessa on ...mykistävä kokemus. Ensimmäiseen tuntiin en näe muita kulkijoita. Kosketus luontoon syntyi heti.

Luonnonkauneus pehmensi vellovan murhemönttini ja avasi ajatuskanavani.
Koin ja hoin mielenrauhan tuomaa helpotusta.

Hiihtely on minulle tällä matkalla kuntoilun lisäksi ajankulua, johon menisi se aika mitä ikinä menisikään. Pitopohjasuksi toimii. Maisemat vaihtuvat tykkylumimetsien ja arktisen kaljujen vaarojen välillä. Pysähdyn tyhjälle taukotuvalle evästämään ja veryttelemään jäseniä. Otan taskusta keksin ja kävelen jostain syystä suoraan katsomaan peräseinällä olevaa taulua.



Keksinjauhanta pysähtyy välittömästi ja kylmät väreet menevät koko kropassa! Seison ja tuijotan tekstiä pitkään. Sattumaa tai ei, mutta ladulla hokemani mantra konkretisoitui hetkessä ja se saa silmäni kostumaan. Syön keksiä, juon kylmää vettä ja palelen, mutta sisäinen rauhallisuus dominoi ajatuksiani. Oivallan jotain, mikä tekee tästäkin hetkestä erityisen hienon. Ja tästä päivästä elämisen arvoista. Ladun narskuttaminen jatkuu ja sormien tunto palaa pikkuhiljaa. Illalla saunalauteilla kelaan tuon mitättömän tapahtuman vaikutusta mieleeni. Jotkut puhuvat jopa kohtalosta 🤔


 Seuraava päivä menee samoissa harrasteissa. Otan järjestelmäkameran mukaani, kun täällä nyt vaan on niin sanoinkuvaamattoman kaunista. Edes parisataa otettua hienoa kuvaa ei voi kertoa sitä fiilistä, jonka luonto oli taas minulle järjestänyt. Kolmekymppiä menee laduilla kuin itsestään. Mene ja koe. 


Tunturilta on kiva lasketella vaapasti ja räpsiä vauhdissa kuvia

Tällä kertaa pistäydyn tauolla lämpimässä kämpässä. Laanilan vanhassa savottakämpässä kaakaota ja puolukkapiirakkaa. Nam!

Illalla piipahdan paikallisessa pubissa. On talven hiljaisinta aikaa, mutta porukkaa on juuri sopivasti. Vapaalla oleva baarimikko soittaa hyviä biisejä pöydän ääressä ja me laulamme mukana. Tuli rätisee takassa ja luo hämyistä loistettaan. Täällä on hyvä fiilis. Rupattelen nuoren husky-yrittäjän kanssa ja pääsemme heti samalle aaltopituudelle. Jossain vaiheessa hän kertoo reppumatkastaan Himalajan vuoristossa. Kokemus kuulostaa niiiin houkuttelevalta, että se jää pyörimään päähäni. Hmmmm... Kävelen yöllä kengät narskuen, tähtitaivaan & revontulten hämyssä majapaikkaani. Tunnen kaiken murheen ja avuttomuuden kadonneen hetkeksi. Vapauttavaa.


 Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta alkuperäiskansoja ja heidän perinteitään kohtaan. Intiaanit ja saamelaiset ovat kokeneet samankaltaisen kohtalon ja tästä seurauksena noiden kansanryhmien tavat ja tiedot painuvat valitettavasti unholaan tai museoiden vitriineihin. Kuulen sattumalta että nyt vietetään saamelaisten kansallispäivää. Hei, tämä minun täytyy saada kokea! Onnekseni minulla on täällä eräs tuttu ja hänen avullaan pääsin aivan teeman ytimeen. Tutustuin moniin eksoottisiin asioihin ja pääsin kuulemaan saamenkieliä. Hienoa kuunneltavaa ja sitten vielä ne kansallispuvut. Voi voi miten hienoja!


Kuuntelen musiikkiesitystä haltioissani. Heleitä joikuja ja kaunista soitantaa. 

Tuli aika viimeisen kappaleen. Laulaja piti tauon ja sanoi, että laulamme maorien juhlapäivän kunniaksi heidän yhden kansanlaulun. Mitä!?! Kehoni halvaantuu ja kaikki pysähtyy hetkeksi. Esitys alkaa, mutta pidätän edelleen hengitystä. Kuuntelen sitä mykistyneenä, mutta päässäni pyörii. Juttu oli siis se, että edellisellä matkallani tutustuin sattumalta maorien historiaan. Tuohon minulle aiemmin täysin tuntemattomaan kulttuuriin. Miten tämä yhteys on mahdollista - juuri nyt - ensimmäistä kertaa elämässäni!? Tämän vuoden kohtalokiintiöt on pakko olla nyt käytetty. No niin, esitys loppuu, ihmiset taputtavat. Minä myös, pyyhin poskipäitä ja kiitän jotain suurempaa tästäkin unohtumattomasta kokemuksesta. 

Tarjoan ystävälleni myöhemmin ravintolassa ruoan ja kerron hänelle vielä vahvoista tuntemuksistani. Saan ymmärrystä ja arvostusta siitä, että osaan nähdä ohikiitävät asiat ja nauttia niistä. Harmittelen etten päässyt tapaamaan esiintyjiä henkilökohtaisesti. Sitten, he yhtäkkiä ilmestyvätkin paikalle kuin tyhjästä. Mites se kohtalokiintiö nyt menikään? Huhhuh! Ystäväni kysyttyä heiltä saan ottaa meistä kaikista yhteiskuvan. Naiset ovat otettuja, hihittelevät kun pitkä etelänmies haluaa kuvata heitä. Tilanne on absurdi, enkä tajua edes keskustella heidän kanssaan yhtään. On hieno hetki! Ties kuinka mones tälle päivälle.


 Läheskään kaikkea kokemaani ei mahdu tähän kirjoittamaan tai niitä on vaikea kuvailla kirjallisesti. Ehkä lisään joskus vielä pätkän. Loppukoon tämä kasvuetappini siis yhteen matkakuvaani. Sitä katsoessa voit miettiä mikä tässä elämässä on tärkeää ja mihin aikansa käyttää. Käynnistä musiikki ja klikkaa kuva suureksi.

Tässä taustalle Ulla Pirttijärven hienoa saamenkielistä musiikkia

Talvisen iltapäivän aurinko maalaa meille taivaallisen maiseman. 
Antaa meille tilaisuuden uppoutua sisimpiin tunteisiimme. Joka vuosi.




perjantai 22. tammikuuta 2016

Pohjalle pudonnut, etap 2

´Sillä hetkellä, kun epäröit onko lentäminen mahdollista, teet siitä itsellesi mahdotonta´

- Peter Pan


Nojaudun täysin tuolia vasten ja katson ohilipuavia pilvilauttoja

 Tunnen kuinka henki alkaa vihdoin kulkea ja puristus rinnassa hellittää. Koneen laskeuduttua ja terminaalista ulospäästyä seisahdan toviksi ja kuulen vain vieraskielistä puhetta. Voisin seisoa tässä vaikka kuinka kauan. Takki on täysin tyhjä ja olo kuin lapsella, joka on täysin alkutaipaleella. Istun vielä pari tuntia bussissa ja tuijotan pimenevää iltaa. Kylien himmeät valot välkkyvät aika-ajoin. Tilanne on epätodellinen, mutta tunne tästä matkasta tuntuu täysin oikealta.


 Nukun aamulla niin pitkään kuin pystyn. Nousen verkkaisesti enkä aloita heti suunnittelemaan mitään. Tassuttelen aamupalalle ja kuuntelen yksin hiljaisuutta. Hotellin menü on mukavan runsas ja paikallinen sisustus säestää tunnelmaa. Tuoreiden hedelmien maku virkistää mieltä ja kieltä.
Respassa on vaihtunut virkailija. Hän on yhtä kaunis ja palvelualtis kuin ensimmäinenkin. Buenos días! Olen yhtä hymyä ja vastaan hieman huonommin lausuen takaisin. Avaan raskaan, varmasti yli 200-vuotiaan puuoven ja huokaisen ulkona syvään. Seison kujalla ja nautin hetkestä. Tästä hetkestä! Lompsin johonkin suuntaan, kuljen katuja ristiin rastiin ja jostain ihmeellisestä syystä ajaudun suoraan kaupungin katedraaliin.



Ihastelen valtavaa rakennetta, kädentyötä, kultauksia, pyhäkköjä ja kaikkea.
Istuudan alas ja pian havahdun istuneeni siinä jo ties kuinka kauan.

 Mieli avautuu aivan itsestään ja kyynel valui pitkin poskea. Se tuntui luonnolliselta ja hyvältä. Mikään asia kotomaasta ei pyörinyt mielessäni. Tutustun vielä katedraaliin muihinkin osiin ja astun ulos lähes puolentoista tunnin oleskelun jälkeen. Tunnen saaneeni voimaa sekä fyysisesti, että henkisesti. Kiertelen vielä kaupungilla, nautin lasin punaviiniä & tapaksia. Kujat ovat toinen toistaan kauniimpia ja perinteisen oloisia. Ikkunoiden kalterit, ruukkukukkaset, nuokkuvat kissat, rapistuneet seinät ja kiviset kadut. Jossain soi kaiho huilu, landola tai kaipaava laulu. 
Olé!
Kaikki asiat oikeilla paikoillaan, kuten ne ovat olleet jo vuosikymmeniä ...vuosisatoja


 Istun jännittyneenä bussissa, joka kiemurtelee kylän katuja kohti seuraavaa vuoristokylää. Jään pois vasta päätepysäkillä. Raikas vuoristoilma tuntuu heti sisuksissa. Käppäilen katuja ja tervehdin kaikkia, kuten opin aiemmin paikallisilta. Käsi nousee aina myös minulle ja se lämmittää mieltä. Olen jo nyt ihastunut Espanjalaisten ystävällisyyteen. Paikallistie vaihtuu poluksi ja seikkailu alkaa! On talvi, mutta monet puut ovat vihreitä ja jopa kukkasia kukkii. Oliiviviljelmät vaihtuvat jyhkeisiin kalliokanjoneihin ja sukellan yhä syvemmälle rotkoon. Ympärillä kuuluu vain lintujen sirkutusta ja vuorilta laskevan veden iloista soljuntaa. Kamera on ottanut jo ainakin sata kuvaa, mutta tällä kertaa annan myös mielen ahmia tätä luonnonkauneutta. Välillä vilkaisen puhelimen GPS:ää jotta pysyn edes suurinpiirtein hehtaareilla. Samaa reittiä kulkee ikäiseni seikkailija, jonka kanssa kalibroimme sijaintimme ja pohdimme reittivaihtoehtoja. Kuljemme itseksemme, mutta välillä taas kohtaamme ja vaihdamme sanasen. Mukava heppu. Jossain vaiheessa päivää saavutan etäisimmän pisteen ja etsin uuden reitin. Huomaan ilahduksekseni, että lapsiperheitä ja nuorempia naispuolisia kulkijoita on myös nauttimassa luonnosta. 

Nousen huipulle ja jätän muut kanjoniin evästelemään. 

 Istahdan toviksi ja annan ajatusten tulvia. Soitan puhelimestani fiilikseeni sopivaa musiikkia. Olen alueella, missä on kuvattu suuria elokuvia. Ehkä myös tämä kuuntelemaniKaipaan suuresti isääni, jonka kautta tutustuin tähän säveltäjään ja näihin elokuviin. Tunnen kuinka viimeaikojen murheet pilkkoutuvat pikkuhiljaa ja asettuvat pääkopassani aloilleen. Aurinko välkyttelee lämpimästi oliivipuiden lehtiä tuulenvireen säestäessä. Jossain liihottelee haukka ja kiekaisee. Eväät maistuvat hyvältä myös ulkomaalaismaisemissa. 

 En tiedä mitä minulle kuuluisi nyt, jos olisin jäänyt kotiin. Pahimmillaan olisin sairaalassa palautumassa sydänkohtauksesta tai en olisi ehkä päässyt edes sinne asti. Onnekseni osasin nähdä vaihtoehtoja ja pakottauduin tänne. Matkalle tuntemattomaan ja yksinäisyyteen. Kaikkea tuskaa ei ole pakko käydä läpi kantapään kautta. Hädän hetkellä voi hieman oikoa ja se voi olla pelastus mielelle ja kropalle. Olen kiitollinen tästä pienestä elämänhenkäyksestä. Terveydestä, mahdollisuudesta repiä irtiotto kaikesta paskasta ja kyky nähdä ongelmat itseäni kasvattavana asiana.


 Sama bussi laskeutuu kohti laaksoa ja katselen ohikiitäviä maisemia uusin silmin. Monta kokemusta rikkaampana, ehkä jo hieman vahvempanakin. Saavutan kaupungin kadut ja kohta jo käppäilen rentoutuneena kotipuistossa. Uusi iloinen katusoittajien ryhmä esiintyy ja yleisö on taas mukana fiiliksessä. 



Kaduilla vallitsee aito Andalusialainen tunnelma

Viivähdän vielä nauttimaan musiikkiesityksestä ja kupposesta aitoa kaakaota

 Aamu sairastaa kauniina hotellilla. Pakkaan reppuni ja etsiydyn bussipysäkille. Odottelun ja ohiajavien paikallisvuorojen jälkeen nappaan taksin. Tie kiemurtelee huikeiden solien ja vuorenrinteiden lomitse, loppuen viimein pieneen idylliseen kylään. Paikalliset päivystävät ravintolan edustalla. Jalkaudun ja tunnen heti kuinka raikas vuoristoilma täyttää keuhkoni & mieleni. Kylän laitamilta alkaa ilokseni luonnonsuojelualue.


Tien pientareilla kasvaa komeita mandariinipuita

 Monet, minulle tuntemattomat linnut laulavat iloisesti ja toivottavat tervetulleeksi tähän paratiisiin. Polku irrottautuu kylän viljelystä ja kaikki viitat osoittavat ylös vuoristoon. Intoa puhkuen aloitan kapuamisen. Polku on kapea, mutta hyväkuntoinen. 


Katsahdan aika ajoin taakseni kun kylä pienenee ja taustalle ilmestyy aina vaan uusia vuoria

 Reittikartta on tunnetusti suurpiirtein. Polku katoaa välillä vyötäröä myöten ulottuvaan pensaikkoon. Ajaudun vain hetkeksi polulta harhaan ja puhelimen GPS-karttapohjaa hyväksikäyttäen joudun korjaamaan reittiä. Kapuaminen reitille kesti lähes 10 min, koska nousin suoraan ylöspäin. Huipun viimeiset 50 korkeusmetriä ovat minulle, korkean paikan kammoiselle, henkisesti kova paikka. Pysähdyn, pelkään ja lopulta tsemppaan itseni nousemaan veitsenkapeaa harjannetta huipulle. Ylhäällä moni nostaisi kädet ja kiljuisi riemusta, mutta meikäläinen istahtaa kallionkielekkeelle ja vapisee jännityksestä. Muutaman neliömetrin kokoinen huippu ja 500 m pudotusta vie oman aikansa tottua. Otan pari fotoa ja kikkailen jalat vapisten varovasti alas huipulta. Varttia myöhemmin osaan vasta rentoutua ja nauttia uskomattoman kauniista maisemista. Pyyhin otsalta hikeä, syön tuoreita hedelmiä ja kuvaan vuorikauriita, sekä perhosia. Katse panoroi kaunista vuoristoa ja horisonttiin ulottuvaa sinistä merta.



 Sitten hymy taas hyytyy, kun seuraavan vuoren jyrkimpään rinteeseen on louhittu juuri ja juuri käveltävä reitti. Täälläkin koettelemuksella taitaa silti olla minulle joku tarkoitus. Noiden seuraavien 500 metrin matkalla puski lävitseni koko sieluni tunneskaala. Kaikki jännitys, pelko ja mielihyvä mitä vaan pääni ymmärsi. Kokemus oli kertakaikkisen huikea. 


 Tovi meni polkua tästä toipuessa. Sitten tajusin, taas kerran, että mieli(kuvitus) voi olla pahin vihollisesi. Pysäyttävää! Onneksi olen oppinut ymmärtämään ja käsittelemään pääkoppani kiemuroita ja kääntämään mieleni voitot positiiviseksi voimavaraksi.
 Jossain vaiheessa saavutan puurajan ja metsä muuttuu jylhäksi havupuuvyöhykkeeksi. Olen Sherwoodin metsässä. Polku levenee, laskeutuu kanjoniin ja lopulta avautuu vielä yksi laakso. Rinteellä on kaunis rykelmä valkoisia taloja. Olen Ojénissa. 


 Nautin syömisen lomassa idyllisestä maisemasta ja kiireettömyydestä

 Tilaan kylmän oluen ja odottelen Mixed tapas -annostani. Paikallisten puheensorina säestää fiilistä ja tunnen kuinka he arvuuttelevat kansalaisuuttani. Kello on jotain. Ei väliä. Ruoan kanssa siemailen lasin punaviiniä. Uppoudun vielä tovin päivän aikana koettuihin tapahtumiin ja tunteisiin. Saan niistä voimaa ja hyvää perspektiiviä tulevan arjen varalle.


 Uusi aamu ja uudet eväät repussa. Päivä menisi aivan hyvin tekemättä mitään, mutta tunnen kuinka Indiana Jones -luonteeni alkaa palautua ja haluan kokea vielä yhden paikan. Bussi kiemurtelee vuoristossa ja jään pois, taas kerran yhdessä uskomattoman eksoottisessa ja historiallisessa paikassa. 1500-luvulla asutetussa Rondan kylässä, jossa on juuria Espanjan härkätaisteluperinteestä. Ihailen täälläkin maorien rakentamaa ikivanhaa rakennustaidetta. Parin tunnin valokuvailun jälkeen suuntaan kulkuni maaseudulle. 

Ilma hellii kulkijaa.
Maisemat rauhoittavat mieltä ja linnut pitävät ajatukset tässä hetkessä.

 Hetkessä eläminen ja siitä nauttiminen ovat saavuttaneet ajatusmaailmassani sen tason, että soisin tämän pysyvän lähimuistissani lopun elämääni. Hymy nousee huulilleni kuin hoitoa tarvitsevalla, mutta se ei täällä haittaa. Jossain kuuluu kellon kilkatus, kun vuohet laiduntavat. Tapaan armeijan joukkueen pitkällä marssilla ja jotenkin ajaudun kouluttajien matkaan. Keskustelusta löytyy yhteisiä aiheita ja matka taittuu läpi hevoslaidunten, valtavien lehtipuumetsien ja solien. Hieman alueille johon en muuten pääsisi. Viimein vaihdan suuntaa, hyvästelen nuoret reippaat luutnantit ja ylitän ikivanhan kivisillan.


Jokainen hetki näissä maisemissa on nautinto. Rittää kun vain istuu ja ihastelee.

 Pidän evästauon kalliokielekkeellä, nautin taas tuoreen appelsiinin ja aistin yhteyden luontoon. Vaikka maisemat ja kulttuuri eroavat Suomen vastaavasta, niin luonto on kaikkialla sama ihmeensä. Tunnen olevani osa tätä kokonaisuutta ja onnekas siitä. Luonto avaa aidot ajatuksemme ja parantaa haavoittunutta mieltämme.


 Peter Panin sanoin uskalsin uskoa ja kykenin siksi kohottautumaan pois pohjalta. Siivet kantavat juuri ja juuri, mutta kuitenkin sen verran, että seuraava, vaikkakin työläs siivenisku nostaa minut taas hieman korkeammalle. On aika kohdata urhollisesti, mutta armollisesti arki ja toivoa itselleen parasta!



Tähän tekstiin liittyviä kuvia löydät myös webbigalleriassani:


lauantai 2. tammikuuta 2016

Polun päässä

´Ei kannata palata eiliseen, koska olin aivan eri ihminen silloin.´

- Liisa Ihmemaassa

Arjen keskellä tulee liian harvoin pysähdyttyä miettimään elämän perusasioita. Pääkopassa saattaa pyörähtää välillä jotain viisaan oloista, mutta pian ne hailenevat senhetkisen huuman alle. Vasta kun vastoinkäymiset iskevät kroppaan, niin joku tuolla sisimmässä onneksi pysäyttää meidät hetkeksi miettimään. 


Mitä enemmän tulee ikää, sitä useammin joudumme kohtaamaan vastoinkäymisiä. Yksi kamppailee terveytensä kanssa, toinen ihmissuhteiden ja kolmannella viiraa muuten vaan. Omalla kohdallani noita kuoppia on tullut tähän ikään mennessä laidasta laitaan ja ihan riittävästi. Osittain siksi ajauduinkin nettikirjoitteluun eri foorumeilla.


Askelia minuuteen -blogini on tavallaan päiväkirja itselleni. En häpeä itseäni yhtä paljon kuin ennen ja uskallan kertoa nykyisin tunteistani avoimemmin. Jos joku saa tästä pontta avautua kommentoimalla tai henkilökohtaisesti keskustelemalla, niin arvostan sitä suuresti!


Loppukevennyksenä vielä yksi kuva ja sen tarina..

Tästä kuvasta on rakennettu sähköisessä mediassa käyttämäni avatar.
Kauniin naisen kanssa on mukava poseerata :-)